torstai 2. toukokuuta 2013

Esiintymiskammo

Esiintymiskammosta kärsii varmasti kaikki, kukin omanlaisella asteikollaan. Moni hyvin puhelias ja esiintymistä rakastava ihminen näkee oman kokemukseni mukaan esiintymiskammon tekosyynä sille, ettei vain huvita esiintyä tai puhua yksin luokan edessä.. Esiintymiskammoa pidetään usein vain hyvin lievänä: vatsaa kipristelee hieman ja se siitä. Mutta itse luontaisesti hyvin ujona ihmisenä ja koulukiusattunakin tiedän, mitä esiintymiskammo todellisuudessa voi tarkoittaa. Yhtähyvin voitaisiin puhua ahtaanpaikankammosta, joka on ehkä jollain tapaa ymmärretympi pelko. Toki esiintymiskammo voi olla lievääkin - juurikin tuota aiemmin mainitsemaani vatsan kipristelyä ja lievää stressiä, mutta nyt haluan valottaa nimenomaan sitä ääripäätä, jota itse olen joutunut kokemaan: äärimmäistä kammoa esiintymistä kohtaan. Esiintymiskammo ei välttämättä rajoitu vain esitystilanteisiin, vaan se voi näkyä ihan muussakin elämässä. Itselleni esimerkiksi soittaminen vieraalle ihmiselle tai työssäoppimispaikan kyseleminen tuottaa vaikeuksia ja pelkoa. Ihan arkipäivän sosiaaliset tilanteetkin voivat pelottaa. Tässä tarinani omasta esiintymispelostani, joka näkyy minussa vielä tänäkin päivänä.
Vielä nykyäänkin kameran edessä puhuminen tuntuu vähän kiusalliselta, samoin kuin kameran edessä heiluminen. Mutta mikäs sen terapeuttisempaa kuin blogin kirjoittaminen!

Olen kärsinyt esiintymiskammosta jo hyvin nuorena. Aloitin aikanani (muistaakseni n. 1 luokkalaisena) teatteri-ilmaisun koulun joukkuevoimistelun ohella, jossa tosiaan tehtiin näytelmiä ja erilaisia harjoitteita milloin improvisaatiota ja milloin pantomiimia. Teatteriharrastuksesta tuli pakko pullaa siinä vaiheessa, kun opettajat painostivat minua revittelemään, mutta en vain pystynyt siihen - pelko nolata itseni oli niin suuri. Muistan muutaman kerran jähmettyneeni paikalleen kaikkien teatterikavereideni eteen vain siksi, että minun piti keksiä sanasta pilvi jotakin kerrottavaa. Tuossa tehtävässä tosiaan siis opettaja antoi sanan, josta piti alkaa kertoa tarinaa eri tunnetiloissa. Minulta ei moiset tehtävät onnistuneet koskaan ja siksi en saanutkaan ikinä mitään suurta puheroolia näytelmistä lukuunottamatta viimeisintä näytelmää, jossa sain huudahtaa peräti kolme lausetta.. Ja nekin tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Teatterikoulussa tunsin itseni riittämättömäksi, koska en kertakaikkiaan uskaltanut sanoa mitään.. Hävetti ja vaikka nuori olinkin, tuntui, ettei esiintymiskammoisia ihmisiä ymmärretä tarpeeksi. Pelkäsin nolaavani itseni, vaikka osa yrittikin minua kannustaa. Jokainen kuitenkin rohkaistuu omalla tahdillaan.. Minun tahtini tässä rohkaistumisessa on vieläkin kesken, mutta paranemaan päin.

Itkemällä itkin vanhemmiltani lupaa saada lopettaa teatteriharrastus, koska siitä tuli muutamassa vuodessa piikki lihassa ihan vain siksi, että minua ahdisti mennä sinne. Ei siksi, että minua olisi kiusattu, vaan siksi, että pelkäsin nolaavani itseni arkuuteni takia. Vanhempani kuitenkin olivat sitä mieltä, että joku taiteellinen harrastus oli pakko olla ja niinpä he lopulta taipuivat sillä ehdolla, että alkaisin panostamaan enemmän balettikouluun, jonka olin juuri aloittanut joukkuevoimisteluryhmäni muututtua aerobiciksi (jota siis vihaan ylikaiken).

Joukkuevoimistelun aloitin tarhaikäisenä. Jo sielä huomasin, että esiintyminen ryhmässä oli todella helppoa. Kisaesityksissä ei koskaan tarvinnut puhua kenellekään, sai vain "tanssia" ja olla hiljaa. Balettikouluun siirryttyäni tunne siitä, että tanssi on kivaa kun ei tarvitse puhua mitään kasvoi koko ajan ja siitä hetkestä lähtien tanssimisesta tuli elämäntapa. Vaikka kiusaamiseeni liittyvässä tekstissä kerronkin, että balettikoulun lopetin kiusaamiseni takia, itse tanssiminen oli kivaa, vaikka itse ryhmä ei toiminut mitenkään päin niin, että olisin tuntenut oloni mukavaksi. Baletin lisäksi kokeilin showtanssia, nykytanssia ja jopa hip hoppia sekä tietysti balettikouluni sivuaineina olleita steppiä ja jazzia.

Vaikka olinkin joukkuevoimistelun ja baletin ansiosta löytänyt suosikkiharrastukseni tanssin, esiintymispelko ei siltikään ollut lähtenyt minusta. Ylä-asteella pelkäsin jokaista esiintymistä oli se sitten tavallinen esitelmä jostakin aiheesta tai ihan johonkin opettajan kysymykseen vastaaminen. Kerran 8-luokalla pitäessäni erästä kirjaesitelmää, sain yhtäkkiä hirveän oksetuksen tunteen. Kuvittelin sen olevan syy siihen, etten ollut aamulla syönyt kunnolla, mutta yhtäkkiä huomasin, että kuuloni alkoi heikentyä vähitellen. Aloin hikoilla ja kädet tärisi.. Ja lopulta silmissä alkoi sumentua. En kehdannut sanoa kenellekään mitään, vaan jatkoin esitystä. Lopulta kuulin hädintuskin opettajani kysyvän vointiani ja luokkakaverini kertomuksen mukaan katsoin kaikkia niin, kuin silmiini olisi kohdistunut valoa ja sen takia olisi pitänyt siristellä silmiä. Silmäni kuulemma pyörivät päässä ja lopulta olin romahtaa lattialle. Viime hetkellä opettaja sai minusta otteen ja hän talutti minut luokan perälle makuuasentoon. Tajuntaani en ollut siis menettänyt. Huono olo katosi heti ja tajusin, mistä kaikki oli saanut alkunsa - pelko esiintyä oli niin suuri, että se purkautui lopulta esitelmätilanteessa. Sama tilanne toistui 9-luokalla eräässä toisessa esitelmänpidossa. "Pyörtyilystäni" tuli tietysti luokallani hirveä haloo, joka tietysti lisäsi esiintymispelkoani ja pelkoni siirtyi enemmänkin pyörtymisen pelkoon kuin itse esiintymiseen.

Kaksoitutkinnon aloitettuani pelkäsin hirveästi pyörtymistä esitelmiä pidettäessä, koska koulussa sattui olemaan vanhoja kiusaajiani ja ihmisiä, jotka stressasivat minua pelkällä olemassa olollaan. Onneksi en kuitenkaan saanut nolattua itseäni, vaikka pelkäsin sitä ihan tavalliseen " Mitäs sinä Satanica sanoisit tähän?" kysymykseen: miltä ääneni kuulostaa, sanonko kissan sijaan kisa vai miten.. Hirveää oli myöskin odottaa omaa lukuvuoroaan englanninkurssilla. Lukiossa uskalsin kertoa esiintymispelosta opettajille (tietysti muilta salaa), jotka vaikuttivat ihan ymmärtäväisiltä ja jakelivat typeriä " juttele peilin kanssa" ohjeita, joista ei ainakaan minulle koskaan ole ollut mitään apua - päin vastoin. Peilille puhuessa tuntee itsensä täydeksi idiootiksi ihan vain siksi, että puhuu itsekseen ja joutuu katselemaan omia suunliikkeitään ja ilmeitä, jotka tietysti omaan silmään ovat niin "noloja".

Lukion ja ammattikoulun alkutaipaleilla aloitin itämaisen tanssin harrastamisen. Vaikka kyseinen tanssilaji varmastikin kuulostaa tanssilta muiden tanssityylien ohella, se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Laji kiinnosti paljon enemmän kuin aiemmat tanssiharrastukseni ja itämaisen tanssin avulla aloin huomaamattani harjoittaa ujouttani ja esiintymiskammoani. Aina balettikoulusta asti haaveilin salaa yksinesiintymisestä ja vaikka mistä, mutta muistettuani, miten ujo ja esiintymiskammoinen olen, en voisi koskaan saada omaa soolotanssia ja opettajan kehuja siitä, miten erinomainen tanssija olen. Mutta kuten sanottu, ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan. Itämainen tanssi avasi minulle ihan uudet ovet esiintymismaailmaan. Aloin oppia tekemään ilmeitä ja ilmaisemaan eri tunnetiloja tanssimisen avulla ilman kenenkään painostusta ja viime vuonna minulle annettiin tilaisuus esiintyä yksin ryhmäni näytöksessä. Esitys meni ihan hyvin ja vaikka minua vieläkin jännittää mennä yksin lavalle, tunnen itseni voittajaksi joka kerta sieltä lähtiessäni. Esiintymispelko ei ole hävinnyt, mutta se on lieventynyt hyvin paljon siitä, mitä se joskus on ollut. Minua tuskin vielä tänäkään päivänä saisi puhumaan isolle yleisölle mikrofonin kautta ilman, että se tuntuisi nololta, mtta suuren yleisön edessä tanssiminen ei tuota muuta kuin innostusta ja sen lievän pikkuruisen jännityksen vatsassa. Se, mitä yritän sanoa on, että esiintymispelkoa voi harjoittaa. Kun tarpeeksi monta kertaa altistaa itsensä esiintymistilanteille, esiintyminen ei tunnukaan enää niin kammottavalta, vaan siihen alkaa tottua ja lopulta esiintymistilanteita odottaa innoissaan. Omalla kohdallani rakastan esiintymistä, vaikka sitä ennen vihasinkin ja jos mahdollista, niin mieluiten yksin...Tanssiessa saa ilmaista itseänsä monilla eri tavoilla.. Eikä edes tarvitse puhua mitään!

Kannattaa muistaa, että esiintymispelkoa voi harjoittaa ilman typeriä peilejä. Altista itsesi tarkoituksellisesti esiintymiselle esimerkiksi tanssin avulla. Pakota itsesi puhumaan, vaikka se pelottaisikin. Se on paras lääke esiintymispelkoon. Jos puhelimella soittaminen pelottaa, kirjoita lapulle muistiin, mitä aiot puhelimessa sanoa. Itse ainakin olen huomannut suunnittelemisen auttavan.. Kirjoita päiväkirjaa tai blogia.. Harjoita pelkoasi omalla tavallasi. Tähän ongelmaan ei ole oikenlaista hoitokeinoa. Perääntyä ja luovuttaa ei kuitenkaan saa! 

...Ja on myös hyvä muistaa, että kukaan muu ei jännistystäsi huomaa. Siitä ei kannata tehdä numeroa, niin kukaan ei huomaa sitä. Mitä enemmän tuot esille pelkoasi, sitä enemmän muutkin alkavat sen huomata. Jokaisella on omanlaisensa luonne ja kuten aiemmin mainitsin, jokaisen rohkaistuminen kehittyy omalla tavallaan - kaikki ihmiset vain eivät ole luonnostaan pölpöttäjiä, eikä kaikkien sellaisia tarvitse olla. Joissakin ammateissa rauhallisuus on iso plussa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti