torstai 14. helmikuuta 2013

I Want Bad Things Happen To You

Tällä kertaa ajattelin puhua vähän syvällisemmästä ja vakavammasta aiheesta tämän kaiken materialismi hullutuksen keskellä. Aiheena kiusaaminen, joka on varmasti koluttu läpi moneen otteeseen, mutta mielestäni aihe on sellainen, josta ei koskaan mene päivämäärä vanhaksi. Itse olen joutunut tätä aihetta käsittelemään erityisesti ylä-aste aikana, jonkin verran _jopa_ lukiossakin ollessani.

Mielenkiintoista on, että monet, jotka eivät kiusaamista koskaan ole kokeneet, ovat sitä mieltä, että kiusaaminen on ainoastaan fyysistä: tönimistä, hakkaamista, hiusten polttamista, vaatteiden repimistä.. Mutta paskat tuollaisille puheille. Suurinosa kohtaamastani kiusaamisesta on ollut psyykkistä, en toki kiellä tuota fyysistäkään kiusaamista, jota erityisesti poikien keskuudessa harrastetaan. Ei voida sanoa, mikä kiusaamisen muoto on kaikista pahin, mutta itse puhun nyt ainoastaan psyykkisestä, koska en koskaan fyysistä kiusaamista ole joutunut kokemaan.

Psyykkinen kiusaaminen on helvetillistä. Oikeasti. Erityisesti ala-ylä-asteen rajoilla, kun aletaan muuttua teiniksi ja oma itsetunto alkaa laskemaan teiniangstin takia, kaikki negatiiviset kommentit tuntuvat pahalta. Vaikka psyykkinen kiusaaminen sisältääkin päin naamaa haukkumista, ilkeilyä ja seläntakana puhumista, se voi olla myös sanatonta. Omakohtaisella kokemuksellani voin kertoa, että pahinta kiusaamista, mitä itse olen joutunut kokemaan on nimenomaan sanatonta: ryhmän ulkopuolelle jättäminen, ilkeät ja halveksuvat katseet ja eleet. En voi uskoa, miten opettajat päästävät kiusaajat niin helpolla. Kiusattu ei saa koskaan oikeutta ja nyt näin järkevöityneenä ihmettelen suuresti, miten olen voinut kestää sellaista. Kiusaajien pitäisi saada kunnon rangaistus ja ainut rangaistus olisi se, että he saisivat kokea itse sen tuskan, mitä ovat toisille aiheuttaneet.

Mikä sitten lasketaan kiusaamiseksi? Minusta kiusaamista on kaikenlainen toiminta, jossa uhri tuntee olevansa kiusattu, syrjitty tai olevansa naurunalainen. Jokainen kokee kiusaamisen omalla tavallaan, eikä kukaan voi väittää, että " ei se oo kiusaamista", koska se jonkun mielestä hyvinkin voi sitä olla. Väärinkäsityksiä kuitenkin tapahtuu aina, vaikkapa huumoria laskiessa. Siksi erityisesti ujoille ihmisille( eikä kyllä muillekaan) kannata ensimmäisenä heittää jotain kieroa läppää, koska sen voi kokea ahdistavaksi. Ethän sinä työhaastattelussakaan ala heittämään läppää mahdollisesta työnantajastasi, ennen kuin tunnet tämän paremmin?

Ihana Wednesday 13 toivottamassa pahoja asioita kiusaajille.

Kiusaamista koin ensimmäisen kerran seiskaluokalla harrastaessani vielä balettia. Minulla oli ryhmässä mukanani hyvä ystäväni, joka kuitenkin joutui parin vuoden päästä lopettamaan muiden menojen tullessa tielle. Sen jälkeen helvetti oli irti. Porukka alkoi jostain syystä syrjimään minua, oliko syynä sitten sen aikainen kammottava tyylini, josta aiemmissa postauksissani olenkin jo puhunut. Kun aloin meikata enemmän ja värjätä hiuksiani mustaksi, se tuntui olevan hirveä ongelma ryhmäläisilleni. Kukaan ei halunnut olla parini ja kaikkien katseet tuntuivat halveksuvilta. Kukaan ei tervehtinyt minua tullessani pukuhuoneeseen tai sieltä lähtiessäni. Olin jo tuolloin tosi ujo ja hiljainen, en yhtään niin puhelias kuin mitä nykyisin olen. Minusta puhuttiin ties millaista sontaa ympäri kaupunkia.

Kiusaaminen meni niin pitkälle, että kerran jopa tein itselleni jalkaan mustelmia tai teeskentelin kipeätä, ettei tunnille tarvinnut mennä. Lopulta kerroin kiusaamisestani vanhemmilleni heidän kyselyidensä takia, jotka sitten toimittivat asiaa eteenpäin ohjaajallemme, joka tietysti soitti minulle heti perään " Ai, en ollut huomannutkaan, että SINUA kiusataan!" - puhelun. Koska olin kiltti, suostuin palaamaan takaisin tunneille hiihtoloman jälkeen, jonka jälkeen poppoo tietysti oli heti parasta kaveria kanssani, pyysivät minua ties minne kissanristijäisiin ja esittivät minkä kerkesivät - etteivät jäisi opettajallemme kiinni, olivathan kiusaajista pahimmat opettajan suosikkioppilaita. Koska olin järkevä, en lähtenyt heidän pelleilyynsä mukaan, vaan annoin olla ja jatkoin omalta osaltani samaan malliin, miksi ihmeessä olisin kaveerannut sellaisten kanssa, joiden tiedän vain esittävän? Lopulta kaikki palasi entiselleen ja sain taas kokea sen supattelun, ilkeät katseet ja seläntakana puhumisen. Baletin harrastamisen lopetin heti samana vuonna kevät näytöksen jälkeen, koska en kestänyt törkeää kohteluani. Huvittavinta oli se, että nämä "kiltit tytöt" väittivät, että vika on minussa, kun en itse oma-aloitteisesti puhu heille mitään. Kuka helvetti haluaisi puhua sellaisille, jotka eivät tervehdi ja mulkoilevat kuin halpaa makkaraa? Ja mikä hauskinta, kiusaajat ovat omalta osaltani olleet opettajan suosikkeja tai muuten hyviä koulussa, eihän sellaiset ihmiset nyt kertakaikkiaan voi kiusata ketään! Ihminen on niin muuntautumiskykyinen: perheen kesken ollaan oma itsensä, koulussa kiusataan toisia ja esitetään opettajalle mallioppilasta, haetaan jopa tukioppilaaksi, että voisi kiusata vahvempiaan (ja nimenomaan puhun nyt vahvemmista, kiusattu on vahva kestäessään kaikenlaista, kiusaaja on se heikko osapuoli tässä asiassa).


Kiusaamiseni ei rajoittunut ainoastaan balettikouluun, vaan myöskin kouluun. Koulussa sain ensinnäkin tapella goottiudestani erään toisen troo-gootin kanssa siitä, kumpi on gootimpi. Samantyylisiä kun olimme, kaikki kuvittelivat, että matkin tätä "troo-ihmistä". Kaikki haukkuivat minua wannabe-Raisaksi (nimi muutettu) ja wannabe-gootiksi, koska käytin rastoja, kuten tämä suosittu versio... Huvittavaa ihmisiltä, jotka eivät tiedä yhtikäs mitään gooteista. Lisäksi jouduin kuuntelemaan poikien haukkumista rumaksi ja saatananpalvojaksi. Minulle jopa kommentoitiin kaikenlaista sontaa kuvagallerioihin, mm. että en osaa meikata, olen ruma, en osaa pukeutua ja olen sitä ja tätä. Porukka huuteli minulle myös kaupungilla monenlaista törkeää jos sattumalta kävelin ohitse. Onneksi minulla oli oma kaveriporukkani, jonka kanssa olemme pitäneet monia vuosia yhtä, yksin en siis onneksi koskaan joutunut olemaan, enkä varmasti olisi pärjännytkään ilman kavereitani. Myös kaverini joutuivat kokemaan kiusaamista erinäisitä syistä, joita en tässä nyt ala luettelemaan sen kummemmin.

Aloitettuani kaksoistutkinnon, pelkäsin mielettömästi, että kosmetologiluokalleni tulisi tuttuja, jotka pilaisivat maineeni luokassa heti alta aikayksikön. Luojan kiitos, kukaan tuttavani ei tullut samalle luokalle kanssani ammattikouluun ja pystyin olemaan aivan oma itseni, eikä kukaan kiusannut minua - kaikki olivat kavereita keskenään. Sen sijaan lukiopuolella jouduin katselemaan ihmisten pelleilyä, tosin lievemmässä muodossa - tietysti, koska siellä ne kiusaajanikin olivat. Porukka ei halunnut minua koskaan ryhmäänsä, kun tehtiin ryhmätöitä (oikein näyttivät naamastaan, jos seurani ei kelvannut) ja monet tulivat kaveeraamaan kanssani vain siksi, kun heidän kaverinsa eivät vielä kouluun olleet tulleet tai olivat kipeinä. Kaikista huvittavimpia tapauksia olivat ne, jotka lisäsivät minut kaverikseen Facebookissa ja kilttinä ihmisenä luulin heidän pitävän minusta.. Mutta paskat, tyypit urkkivat seinäkirjoituksiani ja naureskelivat niille. Huomattuani tämän, poistin nämä ihmiset ja suljin päivitykseni kaikilta, jotka eivät kavereitani ole. Kerran sain kokea syvän raivon, kun eräs tuttavani lisäsi minut Facebook kaverikseen. Tervehdin häntä kerran kaupungilla, sillä olimme aiemmin jutelleet työpaikallani. Siksi luulin, että hän pitää minusta, mutta tyyppi katsoikin minua niin nenänvarttaan pitkin, että poistin tämän pellen samantien listoilta. Enää en sinne hyväksy yhtäkään, jonka kanssa en tosissani ole jutellut kunnolla. Kaksinaamaisuutta tämä tyttö ei katsele!


Lukiossa tapahtui myös eräs tosi ikävä juttu, josta olen kiusaajilleni erittäin katkera. Lukiossa en tietenkään heistä päässyt eroon, mutta lukioon saapui opiskelijoita myös toiselta paikkakunnalta. Tutustuin eräällä tunnilla erääseen naapurikunnasta tulleeseen poikaan, jonka kanssa synkkasi (kaverimielessä) tosi hyvin. Kaverustuimme ja olimme hetken aikaa kuin paita ja peppu. Hän oli todella mukava ja vaikka hän itse kuuntelikin aivan erilaista musiikkia kuin minä, meitä yhdisti piirtäminen ja tykkääminen kauhuelokuvista. Hän ymmärsi tyylini päälle ja jotkut jopa luulivat meidän olevan ihastuneita toisiimme (mikä siis ei pitänyt paikkaansa). Ensimmäisen lukiojakson loputtua palasin takaisin ammattikouluun ja odotin innolla seuraavaa lukiojaksoa. Noh, kun tämä jakson vaihdos sitten koitti, poika ei enää tervehtinyt tai halunnut olla samassa porukassa kanssani. Hän katsoi minua kuin idioottia ja luulin tehneeni jotakin väärin, kunnes huomasin, että poika oli alkanut seurustelemaan erään vanhan kiusaajani kanssa. Raivostuin alta aikayksikön, koska tajusin, että se naikkonen oli mennyt pilaamaan maineeni kaverini silmissä ja se jos mikä on anteeksiantamatonta. Emme enää kaveeranneet tämän pojan kanssa koskaan. Tapaus harmittaa minua nykyään, koska menetin erinomaisen kaveriaineksen kiusaajalle. Toisaalta, jos tuolla pojalla olisi tippaakaan ollut omaa mielipidettä asiaan, hän ei olisi kuunnellut tai välittänyt. Minä ainakin valitsen kaverini sen perusteella, millaisen kuvan itse olen heistä saanut, en sen perusteella, mitä "nolouksia" tyyppi on tehnyt tai kärsiikö hän jostain sairaudesta. Mutta suosionmäärä on se tärkein meidän paikkakunnalla. Jos et ole suosittu, olet mitätön nobody ja luuseri. Pitkään ylä-asteella toivoin olevani suosittu, mutta nyt olen ymmärtänyt, että suosio on paljon huonompi asia kuin se, että sinulla on ne parhaat kaverit, jotka mahtuvat siihen yhden käden sormiin. Minä en tarvitse koko maailmaa ystäväkseni, vain ne, joista todella pidän. Minulta onkin kyselty, miksi minulla on niin vähän kavereita, mutta vastaukseni on aina ollut se, että mitä enemmän kavereita, sitä vähemmän ystäviä, joille kertoa salaisuuksiaan - tuolloin myös juorut leviävät helpommin. En toki väitä, etteikö uudet tuttavuudet olisi tervetulleita elämääni, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan?

Nykyään en koe onneksi oikein minkäänlaista kiusaamista. Toki satunnaisesti jotkut saattavat kauhistella tyyliäni ja kysellä, miksi haluan näyttää siltä miltä näytän. Kosmetologiopiskelujeni aikana useassa harjoittelupaikassa jouduin muuttamaan tyylini työajan ajaksi aivan päinvastaiseksi kuin oma "normaaliuteni raja" sen sallii. Minut kirjaimellisesti pakotettiin siihen, koska "kosmetologin pitää näyttää siistiltä". Okei, ymmärtäähän sen, että työpaikalla toimitaan, kuten pomo käskee, mutta ei minulla olisi pokkaa mennä sanomaan kenellekään tavikselle " Kuule. Sä oot täällä MUN liikkessä töissä. Sun pitää pukeutua joka päivä korsettiin ja pistää mustaa luomiväriä, jotta sä NÄYTÄT HYVÄLTÄ!". Toki, jos oikeasti olisi jotain huomautettavaa, esimerkiksi jos rynnisin paikalle New Rockit jalassa tai loxit päässä, mutta että ihan sellainen pieni ero "normaaliuteen" nähden. Työpaikassa työpaikan tavalla, mutta mielestäni toisen persoonan muuttelu liikaa on järjetöntä. Oma "työpukeutumiseni" rajoittuu mustaan, niin perusperusvaatteeseen tai sitten työpaikan vaatteisiin, jos sellaiset on. Meikkinä minulla on usein kulmat ja ylärajaukset, joskus pelkkää ripsiväriä. Jo pelkät kulmakarvani aiheuttavat huokailuja: "Toi on jo vähä liikaa, piirrä ne vaikka ruskeella mieluummin". Mielestäni olen hyvinkin siistinnäköinen, jos vertaa vaikkapa lävistettyyn, hieltä haisevaan punkkariin, joka ei osaa pukeutua laisinkaan. Minä sentään yritin. Nykyisissä parturi-kampaaja opinnoissani olen valinnut tarkkaan harjoittelupaikkani, koska en jaksa kuunnella kukkahattutätien valittelua siitä, miten KAUHISTUTTAVALTA minä näytänkään. Toki jokainen määrittelee siisteyden omalla tavallaan, mutta hyvin harvoin olen törmännyt asiakkaaseen, joka on jättänyt tulematta sen takia, että liikkeessä työskentelee gootti. Asiakkailta saan lähinnä kehuja tyylistäni - tietäisivätpä vain miltä näytän vapaa-ajalla. En mitenkään kapinoi tätä työpaikkapukeutusmis asiaa vastaan, ei tulisi mieleenikään pukeutua pvchen työajalla, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan? Itsekin omassa liikkeessäni olisin hyvin tarkka, että ensinnäkin on työvaatteet ja asiallinen meikki, ei mitään älyttömiä cyberravesysteemeitä, vaikka hienoja ovatkin ja mieli tekisikin.

...Miten kiusaaminen vaikuttaa nykyiseen elämääni? Ensinnäkin minulla on hirveät ennakkoluulot uusista ihmisistä. Vaikka heidän eleensä olisivat aivan aidosti ystävällisiä, mietin aina, onko se vain teeskentelyä ja irvailevatkohan he vain. En myöskään kovin mielelläni mene paikallisiin baareihin, koska tiedän, keiden naamat sieltä löytää - en pelkää, vaan ärsytyskynnykseni nousee nollasta sataan niin nopeasti, että parempi mennä paremmille mestoille toiselle paikkakunnille. Mutta kaikista paras asia, mihin kiusaaminen on minussa vaikuttanut on, että olen oma itseni ja itsetuntoni on parantunut, koska tiedän, että olen kiusaajia parempi. Olen paljon onnellisempi kuin kiusaajani: minulla on hyvä koulutus, töitä ja mitä parhaimmat kaverit. Kiusaaminen on myös tehnyt minusta paljon suvaitsevaisemman monenlaisia persoonia kohtaan, enkä siedä kiusaamista missään muodossa. Näen aina punaista, jos kuulen jotakuta kiusattavan tai luen Iltalehden sivuilta tekstejä, joissa kiusaaja on päässyt vähällä. Ne penteleet eivät ajattele, miten yksikin törkeä sana voi satuttaa ja pahasti! Kiusaaminen voi pahimmillaan johtaa masennukseen tai jopa itsemurhaan,  itse onneksi säästyin masentumiselta valaistuttuani ja saatuani elämääni nykyisen poikaystäväni. ..Ja kyllä, olen ikuisesti katkera kiusaajilleni. He eivät tule koskaan ansaitsemaan sitä iloa, että joskus heille anteeksi antaisin tai alkaisin pitää heistä.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan!

Nykyisin en enää välitä ihmisten kommenteista tai siitä, mitä he minusta ajattelevat. Enemmänkin säälin sellaisia, jotka edes viitsivät mässäillä toisten asioilla ja tuhlata aikaansa toisen elämän pilaamiseen. Kiusaajien pitäisi joutua vastuuseen tekemisistään: saada kunnianloukkaussyyte tai jopa vankeustuomio. Kiusaajat ovat pelkureita, eikä heillä tunnu olevan omaa elämää lainkaan. Huvittavaa on, että kaikissa elokuvissa kiusaajat puetaan nahkavaatteisiin ja irokeesiin, vaikka todellisuudessa nimenomaan nämä harmaat maanmatoset, joilla ei ole omaa mielipidettä tai persoonaa, ovat niitä, jotka kiusaavat. Roolit ovat tosielämässä siis aivan päin vastaiset! Ei tietenkää saa yleistää, mutta hyvin monessa tapauksessa näin on.

Tässä olisi oma kokemukseni kiusaamisesta lyhimmässä mahdollisessa muodossa. Muistakaa, että vaikka kiusaaminen tuntuisikin teistä mitättömältä vain siksi, että teitä syrjitään, se on silti kiusaamista ja tuntuu kaikista pahimmalle! Muistakaa, että olette parempia kuin kiusaajanne! Ja muistakaa: kiusaaminen ei rajoitu ainoastaan kouluun, vaan sitä tapahtuu myös työpaikoilla.

Kenelläkään ei ole varaa nimitellä, arvostella tai haukkua toista ulkonäön, sairauden, vammaisuuden tai perheen takia. Kukaan ihminen ei ole niin täydellinen, että olisi virheetön ja voisi kohottaa itsensä toisten yläpuolelle täydellisyytensä takia.

Yritetään kaikki olla hyviä tyyppejä ja ottaa mukaan ryhmätöihin/keskusteluihin/leikkeihin jne. se ujo tyyppi, joka ei uskalla puhua kenellekään. Syy ei välttämättä ole haluttomuus, vaan se, ettei hän vain uskalla, koska pelkää tulevansa naurunalaiseksi. Itse olen monesti tehnyt näin ja huomannut, että se toimii. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri, mutta kiltteys on aivan liian aliarvostettua nykyään.

Paljon jäi sanomatta, mutta tässä oma kertomukseni kiusaamiskokemuksestani. Muistakaa, että kiusattu muistaa kiusaamisen koko elämänsä ajan, kiusaajat puolestaan saattavat unohtaa kiusaamisen kohteensa parissa vuodessa.

6 kommenttia:

  1. Tuskin kukaan tuttu tulee sun lisäksi täältä lukemaan niin uskaltaudun henkilökohtaisesti tänne kommentoimaan.

    Syrjiminen on varmasti yksi yleisimmistä kiusaamisen muodoista ja moni kiusattu tuskin edes tajuaa asiaa. Tätä ei pidetä kiusaamisena, kun kukaan ei kerran sano tai tee oikeastaan mitään vaikka se vika onkin nimenomaan siinä että kukaan ei tee mitään.

    On totta, että asiaan voi ja kannattaa vaikuttaa sillä, että pitää itse tulla vastaan ja yrittää jutella muille, mutta mitäs jos sekään ei auta? Ei voida sanoa etteikö olisi yritetty.

    Pahinta on, että kun on siinä vaiheessa, että on paskaa tullut niskaan ihan tarpeeksi ei jaksa enää yrittää. Ei halua enää olla sosiaalinen, ei jaksa ystävystyä eikä kiinnostu muista ollenkaan. Toisin sanoen yrittää suojella itseään sellaiselta, mitä on jo joutunut kokemaan.

    Sellaiselle on ihan turhaa mennä sanomaan, että no mene itse puhumaan. Mieluummin odottaa, että joku muu tulee puhumaan ja osoittaa itsensä sen vaivan arvoiseksi, että tähän tyyppiin uskaltaa tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskinpa tulee kukaan tuttu lukemaan ja jos tulee niin saapahan ainakin mietinnän aihetta. Uskallan ainaki sanoa, mitä mulle on tehty aikanaan, nimiähän en tekstissä mainitse.

      ...Toi on niin totta. Itse ainakin lukiossa tein niin, että ängin väkisin porukkaan, vaikka ei olisi huvittanut ja ettei porukka pitänyt minusta. Eipähän ainakaan kukaan voinut valittaa, etten OSALLISTU ja YRITÄ. Toki sitä itsekin alkaa olemaan tosi epäsosiaalinen kun on tarpeeksi kauan satanut paskaa niskaan, eikä kukaan puhu tai mitään.

      Sitä tässä tekstissä yritinkin sanoa, että ne puheliaammat voisivat ottaa enemmän hiljaisempia huomioon, kuten tuossa viimeisimmissä lauseissa sanoinkin. Kiusaamisesta pitää puhua, koska vaikeneminen on vielä pahempi asia.

      Poista
  2. Onpa kurja kuulla, että sinäkin olet joutunut kiusaamisen kohteeksi. Etenkin kun netissä lukee ihmisten kertomuksia, se on ihan hämmästyttävän yleistä...Pääasia kuitenkin, että olet löytänyt elämääsi luotettavia ihmisiä nyt. :)

    Pakko kyllä myöntää, että Koskissa käydessäni mietin aina, etten kyllä osaisi kuvitella eläväni siellä, sen verran nihkeät muistot on paikasta (lukionkin kävin Tampereella). Onneksi nyt on hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, itsekin muutan täältä pois heti kun mahdollista. Ihmiset ovat idiootteja ja muutenkin kaupungin toiminta on aivan naurettavaa. En suosittele kenellekään tätä paikkaa, mutta ainut hyvä asia on kuitenkin se, että täällä on sopivasti ihmisiä, en välttämättä pystyisi asumaan missään Helsingin keskustassa :D

      Poista
  3. Mua kiusattiin yli 10 vuotta elämästäni, eri ihmiset eri aikoina. Mä vihasin itteeni, vihasin maailmaa ja kaikkia siinä, ja lopulta halusin tappaa itseni. Mun kiusaaminen johti jopa siihen, että mie myös rupesin ite kiusaamaan. Ensin yhtä tyttöä pari kertaa 6-vuotiaana, ja sitten vaan syrjimään poikia, koska sellaset oli mua kiusannu, ja yläasteella miesvihan päälle vielä pissiksiä, kun neki oli kiusannu. Olin vihanen siitä että mut suljettiin pois, vaikka todellisuudessa siellä oli yläasteella oli vaan kaks jotka oikeesti mua kiusas, ja muista sulkeuduin ite vihoissani kun en osannu nähä muutakun että niillä oli tietyt vaatteet mikä tarkotti että ne on idiootteja. Eli ironisesti tein saman mitä mulle tehtiin ja ainoo joka siitä todella kärsi olin minä.

    Ja olet varmasti iloinen että mä kadun kiusaamista koko elämäni. Mitä sä siis haluat? Kuristaa mut siitä että olin 6-vuotias, olin tyhmä, vihasin itseäni ja maailmaa perheolojen takia, olin yksin ja purin sen muihin? Siitäkö mut pitää ampua, että vittu mikä huora, olis vaan tappanu ittensä. Mikään mitä sä voit sanoa mulle ei ole mitään mitä en olis ite sanonu jo itelleni. Pahin tässä on, mistä varmasti olet iloinen, elää koko elämänsä tietäen, että mä tää sama kiusaamiskierre, mitä mulle alotettiin silloin tarhassa, mistä mä olen ollu terapiassa monta vuotta, mikä johti mut itsemurhan partaalle pikkuhiljaa. Se 6-vuotias tyttö jota kiusasin joutu siihen samaan. Alotin kiusaamiskierteen kuten minulle oli aloitettu, ja hän myös meinasin tappaa itsensä. Voin kyl kertoo etten naura partaani joidenkin tyttöjen kanssa että olipa kiva aiheuttaa moista tuskaa, hahaa. Ainoo mitä mä toivon on se että hän pystyy joskus jatkamaan elämäänsä eteenpäin, ei mun takia vaan itsensä. On helpompaa elää ilman vihaa, minä sen tiedän jos joku.

    Mä oon antanu jokaselle kiusaajalleni anteeksi, vaikka ne johti mut siihen mihin johti. Mä oon kokenu molemmat puolet, mä olin samaan aikaan kiusattu ja kiusaaja, eikä mulla oo mitään syytä olla heille katkera. Se sattu, sattu iha helvetisti, mut mä en oo enää siinä elämäntilanteessa. Nyt on nyt, enkä mä aio antaa menneiden vaikuttaa nykyistyyteen. Ainoa kelle en ole antanut anteeksi on minä itse, mutta eihän se mulle kuulu kun mie olen pelkkää paskasakkia ja sun alapuolella (eikös kiusaajat aikalailla sanoneet susta samaa? Huomaatko kuinka helposti kiusattu käyttäytyy kuin kiusaaja. Entistä vankia ei pidä arvostella niiden rikosten takia mitä hänon joskus tehnyt, koska nyt on nyt. Nyt ollaan eri ihmisiä, ja opittu virheistä. Hyväksyä tekoja ei tartte, mutta ainoo keino päästä elämässä eteenpäin on päästää irti menneestä. Talsiminen on paljon keveämpää kun viha ja katkeruus ei paina niskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytynee näin tekstin kirjoittamisen jälkeen pari vuotta jälkikäteen myöntää, että tuo oli aika katkeran katkuinen kirjoitus, nytemmin aikuistuneempana olen alkanut antaa olla ja päästää irti vihasta. Voisi sanoa, että olen tavallaan "antanut anteeksi", mutta toisaalta taas en.

      Kiitos tarinastasi. Olet ihan oikeassa, viha ei auta mitään. On vain jatkettava eteenpäin. On hienoa, että olet entisenä kiusaajana ymmärtänyt tekosi ja kadut niitä. Ja olen samaa mieltä kanssasi, tehtyjä tekoja en unohda enkä hyväksy, mutta en enää kieri niissä nykyisin - toisin kuin vielä muutama vuosi sitten tämän tekstin kirjoittamisen aikaan.

      Poista